Olen viime päivinä seurannut surullisena Oulun ja Helsingin seksuaalirikoksiin liittyvää keskustelua. Kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan sitä, mitä nämä nuoret tytöt ovat joutuneet kokemaan. Tyttöjen koskemattomuutta on loukattu raukkamaisella tavalla ja olen pahoillani niin tyttöjen kuin heidän läheistensä puolesta.
Huolestuttaa, suututtaa ja pelottaa. Tilanne tuntuu hallitsemattomalta ja yksittäisenä ihmisenä olo on voimaton. Miten tällaista voi tapahtua ja miten asiaan ei olla onnistuttu puuttumaan aiemmin?
Muistan, että ahdistelusta ja väkivallasta puhuttiin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Silloin oli kyse namusedistä, itsensäpaljastajista ja raiskaajista. Aina ulkona liikkumiseen liittyi kehotus varovaisuuteen. Jollain tasolla sitä oppi pelkäämään, tai jos en pelkäämään, niin ainakin olemaan varuillaan.
Sosiaalisen median myötä ilmiö on muuttanut muotoaan, eikä moni aikuinen enää tunnista arkisia vaaranpaikkoja. On vaikea pysyä perässä siinä, missä ja kenen kanssa lapset ja nuoret ovat yhteydessä. Seksuaalinen ahdistelu, häirintä ja väkivalta ulottuvat pahimmillaan netin avulla kotiin asti.
Häpeä hiljentää uhrin
Ylen aamu-tv:ssä haastateltiin nuorisotyön ja seksuaaliterapian ammattilaisia ja valitettavasti viesti oli, että seksuaaliväkivaltaa kokeneita nuoria on tuhansia. Tarvitsemme lisää resursseja niin nuoriso- ja sosiaalityöhön kuin myös poliisille, jotta voimme auttaa uhreja ja tehdä kaikkemme, että vastaavaa ei enää koskaan tapahdu.
Ilmoitettujen seksuaalirikosten määrä on kasvanut viime vuosina. Silti liian usein asioista ei puhuta ja uhrit vaikenevat. Taustalla voivat olla pelko, häpeä, syyllisyyden tunne ja leimaantumisen pelko. Esimerkiksi moni lapsuudessa tai nuoruudessa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokenut tuo asian esille vasta aikuisuudessa – jos silloinkaan.
Tästä esimerkkinä kuuntelin epäuskoisena pari viikkoa sitten 90-vuotiaan Tellervo Koiviston haastattelua ja muistelmia lapsuuden pastorin ja opettajan kiusaamisesta ja väkivallasta. Haastattelussa rouva Koivisto kertoi ensimmäistä kertaa elämänsä raskaimmasta kokemuksesta, muun muassa piiskaamisesta ja nöyryyttämisestä, sekä vertasi kokemuksiaan #metoo-kampanjaan. Arvostan Tellervo Koivistoa valtavasti ja kiitän häntä rohkeudestaan. Toivon hänen tarinansa osoittavan sen, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä ottaa kipeitä asioita esille.
Valitettavaa on, että seksuaalirikosten kohdalla emme puhu yksittäistapauksista, vaan vuodesta toiseen jatkuvasta ilmiöstä. Rouva Koiviston lapsuusajoista on edistytty, mutta tilanne on meillä edelleen huolestuttava. Suomi on todettu EU:n toisiksi turvattomimmaksi maaksi naisille ja joka kolmannes naisista on kokenut parisuhdeväkivaltaa.
Lainsäädäntö uusiksi
Pieni ilonpilkahdus on se, että nämä viime aikojen tapahtumat ovat osaltaan antaneet sysäyksen muutoksille. Eduskunnassa on reagoitu asiaan vahvasti ja myös seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistaminen aloitetaan välittömästi.
Vielä vuosi sitten oikeusministeri Häkkänen kuvaili suostumukseen perustuvaa raiskauslainsäädäntöä ”elämälle vieraaksi”. Nyt uutta lainsäädäntöä viedään eteenpäin, rangaistuksia kiristetään ja valmistellaan muutosta, jotta sukupuoliyhteys lapsen kanssa säädetään rangaistavaksi raiskausrikokseksi. Uskomatonta, että nykyään puhutaan vain törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Oulun ja Helsingin tapahtumien yhteydessä ei voi välttyä myöskään keskustelemasta maahanmuutosta. Maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaamme on tarkistettava. Esimerkiksi pitkät turvapaikkaprosessit eivät palvele ketään ja oikeasti apua tarvitsevat eivät välttämättä pääse avun piiriin. Rikoksentekijät pitää saada vastuuseen, mutta yleiseen ulkomaalaisvastaisuuteen ei saa sortua. Tehdyt rikokset ovat häpeällisiä ja ehdottoman tuomittavia, mutta tapahtumia ei saa valjastaa vihanpuheen vankkureiksi.
